Saara Turunen: Hyeenan päivät

Saara Turunen on ollut lempikirjailijani siitä asti, kun luin häneltä Rakkaudenhirviön ja tyrmistyin, miten kukaan on voinut kirjoittaa romaanin minusta, eikö se ole vähän jo törkeääkin sellainen. Rakkaudenhirviön ulkopuolisena töllistelevä surumielinen lehmä on vaihtunut uutuusromaanissa vaistojensa varassa toimivaan hyeenanaaraaseen. Romaanin ääni on aiemmista romaaneista tutun lakoninen, ja teos saa viestinsä perille ehkä vielä aiempaakin voimakkaampana. Vaikka itsensä löytäminen kirjoista ei ole välttämätöntä, niin kyllähän myös Hyeenan päivissä tuttuuden tunne aiheutti miellyttäviä hätkähdyksiä. 

Hyeenan päivät onnistuu siinä, minkä luulin olevan minulle mahdotonta: se käsittelee vanhemmuutta ja lapsen haluamista ja saamista tavalla, josta pidin valtavasti. Se toki provosoi, mutta toteavalla sävyllään antaa tilaa myös tulkinnalle. Lukija voi joko pohtia, että noinko se tosiaan on, tai huudella kotinsa seinille että just noin! ihan just tuollaista se oli! Turunen kuvaa tympeitä hoitohenkilöitä, mekaanisia vatsanmittailuja ja toivottomana ulvovaa hyeenaa siten, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. 

Turunen sai minut myös ajattelemaan, että ehkä siinä tosiaan oli jotakin erikoista ja merkillistä, että koki äidiksi tulemisen pandemia-aikana. Luulen, että en jaksaisi lukea koronasta kenenkään muun kirjoittamana, mutta sopivan harmaa, ei kauhisteleva mutta ei myöskään romantisoiva, kerronta toimii tässäkin täydellisesti ja romaani avaa tuota aikaa hienosti. 

Erityisesti nautin kirjan pohdinnasta sen suhteen, kuinka äiteihin ja äitiyteen yhteiskunnassa ja omissa asenteissamme suhtaudutaan. Kuinka paljon sisäistetty naisviha värittää myös äitiyteen liittyviä ajatuksiamme. Kirja antoi sanoja mietteille, jotka raakileina ovat pyörineet omassakin mielessä. Toivoisinkin, että kirja löytää tiensä myös sellaisten lukijoiden pariin, joilla kokemus ja toiveet lasten suhteen ovat erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä. 

s. 167: "Miksi vauva-asioita olisi karteltava? Miksi niiden täytyy näyttäytyä niin noloina? Vaikuttavatko ne vähäpätöisiltä siksi, että aikojen saatossa niiden on katsottu kuuluvan sellaiseen elämänpiiriin, jossa ei ole uskottavuutta, ei valtaa, ei rahaa eikä seksikkyyttä, ainoastaan pieniä murheita, mitättömiä yksityiskohtia, jotka useimmiten ovat kytköksissä naisvartaloon ja sen toimintoihin. Olenko tällaisen ajattelun läpitunkema?" 

Niinpä, hyeenarakkaani, niinpä.

Saara Turunen, Hyeenan päivät, Tammi 2024. 281 sivua. Kansi: Sanna Mander

Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret

 

Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen Suomen muinaiset tulivuoret: kallioidemme salaisuuksia (Gaudeamus 2024) on viiden tähden tietokirja. Se esittelee monipuolisesti Suomen kallioperän historiaa ja kuljettaa lukijaa mukanaan kesäisillä kiviretkillä. Miljardien vuosien matkalta ei puutu tapahtumia ja dramatiikkaa. Sain kirjan arvostelukappaleena, vuoren kokoiset kiitokset!

Kirjan ulkoasu toi heti mieleeni klassikkoteoksen, Lehtisen, Nurmen ja Rämön Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Jo kirjan ensisivuilla Heinonen ja Lehtonen kumartavatkin aiempien geologisukupolvien suuntaan ja tuovat ilmi maailman muutoksen: me nykyiset geologit kulutamme enimmäkseen toimistotuoleja kenttävälineiden sijaan. Hiljaisen tiedon talteen saaminen on valtavan tärkeää ja tämä uutuuskirja onkin suuri tiede- ja kulttuuriteko.

Vaikka tieteessä ollaan syvällä, uskon että teksti on luettavaa ja ymmärrettävää heillekin, joille aihe on entuudestaan vieras. Ote on jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Itse tulin taas ajatelleeksi, että tulikohan minusta maaperägeologi ennen kaikkea siksi, että petrologia (tiede joka tutkii kivien koostumusta ja muodostumisolosuhteita) on niin vaikeaa.😁 

Eniten taisin rakastaa kirjassa sitä, kuinka se tuo näkyväksi asian, jota olen geologiassa aina rakastanut: jokin, joka syntyi pari miljardia vuotta sitten, voi olla osa arkipäiväämme nyt, voimme silitellä tulivuorenpurkauksen jälkiä, seurata sormellamme muinasen meren hiekkaan luomia aaltoja (kuvassa hiekkakiveä Harjavallasta). Kaikki on katoavaista, mutta toisaalta kiertoliike on ikuista. Jonain päivänä meidänkin atomimme voivat olla osa peruskalliota. Olemme täällä vain hetken, tämä kaikki ympärillämme on nähnyt niin paljon ja tulee näkemään vastaisuudessakin, vaikka ihmistä ei enää olisi. Se on kaunista ja lohdullista, se auttaa suhteuttamaan asiat ja näkemään, kuinka järjetöntä on ihmisen tapa asettaa itsensä kaiken yläpuolelle.

Pidin myös siitä, kuinka pääsin kurkistamaan Helsingin yliopiston geologien maailmaan. Omasta Joffin vetämästä kenttäkurssista Ahvenanmaalle on kulunut jo yli 15 vuotta, olipa kiva huomata, että en ollut unohtanut läheskään kaikkea!

Erittäin lämmin suositus siis! 🌋

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Tarkistin juuri, että siitä kun luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, on kulunut jo lähes viisi vuotta. Muistan, miten tuon jälkeen suunnittelin lukevani Sokean surmaajan pikimmiten. Aika juoksee minua karkuun, enkä saa siitä otetta. Sokea surmaaja päätyi hyllystäni lukupinoon vasta nyt, mutta voi kuinka siitä nautinkaan.

Nimeltään Grace on julkaistu alun perin vuonna 1996 ja Sokea surmaaja neljä vuotta myöhemmin. Minua aika tuntuu lähinnä kaltoinkohtelevan, mutta Atwoodille se on tehnyt hyvää. Nimeltään Grace on lempikirjojani, mutta Sokea surmaaja on ehkä vielä sitäkin taitavampi. Viiden tähden romaani, jonka takakannen sulkiessani jäin tuijottamaan seinää epäuskoisena siitä, mitä juuri koinkaan.

Sokeaa surmaajaa aloittaessaan lukijan kannattaa tietää siitä mahdollisimman vähän. Se riittää, että tietää sen kertovan sisaruksista Laurasta ja Iriksestä ja heidän nappitehtaalla vaurastuneesta suvustaan. Kirja kuvaa 1900-luvun tapahtumia sen alkuvuosikymmeniltä alkaen. Jo kirjan alku on dramaattinen, mutta silti teos lähtee liikkeelle hitaasti, sillä monitasoisen kerronnan sisään pääsemisessä kestää aikansa. Se kuitenkin osoittautuu romaanin suurimmaksi lumovoimaksi: Sokea surmaaja tuntuu yhdistävän kaikki Atwoodin taidot ja aiemman tuotannon, se sisältää jopa scifiä.

Atwood havainnoi ihmistä ja ihmisen ympäristöä tarkasti ja kauniisti. Kerronta ei kuitenkaan päälleliimaa kauneutta, vaan kaikki sopii yhteen, pääjuoni ja aikatasot ja nostalgia limittyvät sujuvaksi kerronnaksi. Koska luin kirjan nyt, enkä muutama vuosi aiemmin, sen kuvaus etäällä olevasta mutta kaikkien elämään vaikuttavasta sodasta kosketti myös erityisesti. Jokin Atwoodin kerronnassa soi samalla aaltopituudella minun mieleni kanssa: ehkä se on kuvaus kanadalaisesta luonnosta, joka muistuttaa kovasti omaamme, ehkä se on kaikissa hänen hahmoissaan pinnan alla värisevä surumielisyys.

Sokea surmaaja on viihdyttävä, koukuttava, älykäs ja koskettava. Se on romaanitaidetta nautinnollisimmillaan. Aion jatkossa suositella tätä yhtä kiihkeästi kuin Nimeltään Graceakin. Nyt minulla on vain yksi toive: se Nobel Atwoodille, ja sassiin!

★★★★★

Chi Ta-Wei: Kalvot

Mikä on koukuttava, yllättävä, kummallinen, kokoaan suurempi ja - saanko ennustaa - kevään kirjatapaus? No, tietysti Chi Ta-Wein Kalvot! (Hertta-kustannus 2024, suom. Rauno Sainio). Ta-Wei on taiwanilainen kirjailija ja Kalvot on julkaisut alun perin jo vuonna 1996. On Rauno Sainion ja ideaan tarttuneen Hertta-kustantamon ansiota, että ylipäänsä saamme lukea nyt tämän upean scifi-romaanin suomeksi. Pieni kauhukin tässä nousee: miten loputon määrä maailmassa onkaan upeita kirjoja, joiden olemassaolosta en edes tiedä!

Mitä vähemmän Kalvoista tietää etukäteen, sen parempi. Tarina sijoittuu 2100-luvulle ja päähenkilö Momo työskentelee ihonhoidon parissa. Otsonikato on pakottanut ihmiset asumaan merenpohjaan vedenalaisiin kaupunkeihin. Kirja ei ole mitaltaan pitkä (ahmin sen yhdessä illassa) mutta teemoiltaan poikkeuksellisen mittava. Se käsittelee ihmisyyttä ja seksuaalisuutta, mutta myös paljon kaikkea muuta, niin paljon että tekee mieli lukea kirja heti perään uudelleen. Kirjan voi luokitella scifi- ja queer-romaaniksi, mutta sanoisin, että ne ovat vain osa tasoista. Teemat ja merkitykset virtaavat läpi koko kirjan joustavasti. Rakastin kirjan lukemista ehkä etenkin siksi, että sen tunnelma oli niin vahva, mutta mystisen vaikeasti tavoitettava. Aina, kun luulin saavani otteen, tarina karkasikin, kirja pakeni minua ja eli omaa elämäänsä.

Tietysti erityisesti nautin kirjan luonnontieteellisestä puolesta, Kalvot on kuin hengittävä organismi, johon imeydyin diffuusion kautta mukaan. Lohduttavaa on toki myös se, että täällä ympäristökatastrofien keskellä eläessämme edes yksi asia on paremmin kuin vuonna 1996: otsonituho ehdittiin pysäyttämään. Viehättäviä olivat myös populaarikulttuurin viittaukset, joissa selvästi näkyy kirjoitusajankohta, huvittelin ajatuksella kuinka todennäköisesti sadan vuoden päästä kukaan muistelee vaikkapa Bond-leffoja. Osa teoksen tulevaisuuden kuvauksista kuitenkin on tullut osaksi arkeamme jo nyt.

Kalvoissa on kaikki klassikon ainekset: siinä on jotakin ikiaikaista, jotakin ainutlaatuista ja omaperäistä. Sen omituinen tunnelma teki lukukokemuksesta taatusti ikimuistoisen. Tuntuu, että maailma vinksahti tätä lukiessa hiukan eri asentoon.

Suosittelen kirjaa myös kaikille, jotka eivät usein lue scifiä, mutta kummallisuutta tarinaan uppoutuvan on paras sietää. Mikä onni onkaan, että kirjan ei ole annettu hautautua unohdukseen, kadota merenpohjaan, vaan Kalvot ovat nyt kaikkien löydettävissä.

Kirja: Chi Ta-Wei, Kalvot (suom. Rauno Sainio, Hertta-kustannus 2024)
Sivumäärä: 179
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Iain Banks: Ampiaistehdas

Tässäpä aivan kertakaikkisen hirveä, kamala, naurettava ja groteski kirja, jota en ikimaailmassa suosittelisi kellekään, ja josta silti taisin pitää aika kovasti, vaikka en ehkä olisi halunnut.

Iain Banksin The Wasp Factory on odottanut hyllyssäni vuosia. Marraskuussa aloitin vihdoin sen lukemisen, mutta vaihdoin nopeasti suomeen, lähinnä oman pääni kuormittuneisuuden vuoksi. Alkuperäinen kirja on vuodelta 1984, Juhani Koskisen ehkä vähän vanhanaikaiselta kalskahtava suomennos vuodelta 1986. Ampiaistehdas on Banksin esikoisteos. Aiemmin olen lukenut häneltä Crow Roadin käsikirjoituksen, jota näin jälkikäteen voisi ehkä ajatella Ampiaistehtaan huomattavasti kypsempänä ja sivistyneempänä pikkuserkkuna. Seuraavaksi pitänee tutustua Iain M. Banksin (sama kirjailija, lisänä M.) scifiin, Kultturi-sarja etenkin kiinnostaa!

Ampiaistehtaassa on suljetun, pienen ja omituisen maailman ahdistava tunnelma. Päähenkilö on 16-vuotias Frank, joka asuu isänsä kanssa pienellä saarella. Isän työhuone on visusti lukittu, sinne ei kukaan saa mennä. Uhan tuntua luo myös tieto siitä, että vaarallinen ja sekopäinen veli Eric on päässyt karkaamaan laitoksesta ja lähestyy perhettään omituisilla puheluilla.

Kauhun ja pahuuden tunnelmaa luodaan myös hyvin kyseenalaisin keinoin. Kukaan ei romaanissa säästy hirveyksiltä, eivät lapset eivätkä eläimet. Kovinkaan graafiseen ilmaisuun ei Banks onneksi lähde, mutta oli tässäkin jo ihan riittävästi. Välillä koin, että kirjailijan keinot ovat tahallisen provosoivia ja epäkypsiä, toisaalta ehkä sellainen "nytpä kirjoitan kamalan teoksen" -kömpelyys oli myös osa kirjan viehätystä.

Ampiaistehdas ei ole mitään splatteria, mutta siitä tuli ehkä vähän mieleen 1980-luvun (tieteis)kauhuelokuvat, jotka ovat niin huonoja ja omituisia että ovat jo hyviä. Eli joo, en todellakaan suosittele, mutta kyllä tämä taisi jättää pysyvän muistijäljen.

Magdalena Hai: Sarvijumala

Kotimainen kauhu on hiljalleen hiipinyt suosikikseni. Luin Magdalena Hain Haiseva käsi -kokoelman viime syksynä ja se osoittautui täydelliseksi pimeiden iltojen kirjaksi. Siksi kiinnostuin heti myös Sarvijumalasta (Otava, 2023). Tämän tekstin julkaisin alunperin Instagramissa muutama viikko sitten. Nyt, kun suureksi ilokseni kirja voitti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon, tajusin että en ole nostanut tekstiä blogiin. Nyt oli siis korkea aika tehdä se!

Emmin Sarvijumalaan tarttumista, vaikka olenkin suuri kauhun ystävä. Pelkäsin, että se on minulle henkilökohtaisista syistä liian rankka, että kauhu valtaa minut eri tavalla kuin on tarkoitettu. Kirjassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa nuoren Laurin äiti kuolee, ja Laurikin ja hänen isänsä loukkaantuvat pahoin. Turun kirjamessuilla satuin kuulemaan, miten kirjailija kertoi saaneensa kiittävää palautetta siitä, miten kirja käsittelee kuolemaa. @siperiankirjat -Nealta, joka rakasti kirjaa, ja jolta muuten sain kirjan myös lainaan (kiitos!) taas varmistin, ettei kirja mässäile onnettomuudella. Sen perusteella uskalsin lähteä tälle matkalle, ja onneksi lähdin, sillä Sarvijumala oli vaikuttava.

Sarvijumalassa on paljon arkisuutta, paljon sellaista, jonka uskon vetoavan nuoriin lukijoihin, raikkautta, aitoutta ja huumoriakin. Ihanaa myös, että se sijoittui maaseudulle! Siinä on myös aika rajuja toiminnallisia kohtauksia ja ne ovat hyvin toimiva yhdistelmä hiipivän kauhutunnelman kanssa. Sarvijumalassa on myös kuolleita, hyvin paljon kuolleita:

"Mun pitäisi ehkä ajatella vähän enemmän sitäkin, että mua mietityttää Vilja-Maarian tykkäämiset enemmän kuin se, että me nähdään molemmat vainajia." pohtii Lauri.

Kun luin Leena Paasion Harmaja luode seitsemää, tajusin ensimmäistä kertaa kuinka erityisesti nuortenkirjojen lukeminen voi tehdä hyvää myös sille nuorena kovia kokeneelle aikuiselle, joka nyt olen. Tähän samaan tarkoitukseen osui sydäntä lämmittävällä tavalla myös Sarvijumala. Hai kohtelee vainajiaan kunnioittavasti ja käsittelee Laurin menetystä koskettavasti.

Lukiessani ajattelin, että eihän Sarvijumala ole edes yhtään pelottava. Kuitenkin eilen illalla, kun lähdin lenkille pilkkopimeään, yhtäkkiä ajatus tuntuikin arveluttavalta, vaikka en ikinä säiky pimeää. Parhaalla mahdollisella tavalla toimivaa kauhua siis, bravo!

Kuvan hirvensarvet ovat isäni löytämät. Isä kuoli auto-onnettomuudessa, kun minä olin 15. Kuolleet säilyvät luonamme juuri niin pitkään, kun heidät muistamme. 🖤

Erityismaininta on annettava vielä kirjan upealle kannelle, sen on tehnyt Karin Niemi.

Ivan Turgenev: Kuningas Lear arolla ja August Strindberg: Hemsöläiset

Tänään esittelyssä on kaksi klassikkoa, joista minulla ei ole juuri mitään sanottavaa. Kun kahlaa läpi valtavaa määrää klassikkoja, väkisinkin silloin tällöin käy näin: kirja on ihan kiva, ei siinä ole sinänsä mitään vikaakaan, mutta mitään ei jää käteen. Sattumaa tai ei, kyseessä on kaksi saman ajan näytelmäkirjailijaa ja realistia.

Ivan Turgenevin Kuningas Lear arolla on julkaistu alunperin vuonna 1870, Samuli S.:n suomennos on vuodelta 1886. Päähenkilö Martin Harlow on suurtilallinen, joka päättää jakaa tilauksensa kahdelle tyttärelleen. Melankolinen ja mahtipontinen tarina noudattaa Shakespearen Kuningas Lear -näytelmää, joka mainitaan kirjassa myös nimeltä. Shakespearekaan ei ole minulle kaikkein tutuin, ehkäpä tästä olisi revennyt enemmän riemua, jos olisin osannut verrata toteutuksia.

August Strindberg on Ruotsin merkittävimpiä kirjailijoita, Turgenevin lailla myös näytelmäkirjailija. Aikaisemmin olen lukenut häneltä Punaisen huoneen, joka on Hemsöläisiä paljon poliittisempi (ja muistaakseni myös kuivempi). Hemsöläiset (1887, suom. Arkadius) sijoittuu Ruotsin saaristoon. Ovela renki Carlsson laittaa rappiolle päässyttä saaristolaistilaa kuntoon. Se johtaa siihen, että hän onnistuu hurmaamaan tilan omistavan lesken ja pääsee tämän kanssa naimisiin. Parhaimmillaan romaanissa puhaltaa raikas saaristotuuli, mutta enimmäkseen vain kyllästytti.

Nyt toivon, että löytyisi joku näiden kirjojen fani kertomaan näkemyksensä! Haisu on, että kirjojen klassikkoasema on perusteltu Turgenevin ja Strindbergin jättämän kirjallisen perinnön ja merkityksen vuoksi, mutta tosiaan henkilökohtaisella tasolla ei nyt vaan ns. napannut.